Tulosta
  kesäkuu 2011
*

Verkostojen ytimessä ovat kehittämisyhteisöt - Tutkijan näkökulma yhteisöllisyyteen

Yhteisöllisyydestä on vaarassa tulla turha hokema. Sen sijaan pitäisi puhua kehittämisyhteisöistä ja niiden erityispiirteistä. Perustelen tätä omasta maaseutusosiologin näkökulmastani. En voi olla ärsyyntymättä, kun kuulen sanan "yhteisöllisyys". Se esiintyy puheessa ikään kuin "yhteisöllisyydellä" olisi yksiselitteisiä vaikutuksia tai sitä voisi synnyttää yksittäisin toimenpitein. Luultavasti kemisti tai lääkäri saisi samanlaisen hylkimisreaktion, jos sanaa "yhdiste" käytettäisiin seuraavissa lauseissa: "yhdisteiden vaikutuksesta terveytemme heikkenee" tai "meidän tulee lisätä yhdisteitä ollaksemme pirteitä". Hän vaatisi tarkentamaan puhummeko kenties jostakin tietystä yhdisteestä, esim. suolasta tai sokerista.

”Yhteisöllisyys” kuvaa ihmisten yhteiskunnassa olemisen tapaa. Yhteisöllisyys ei ole niin kuin suola tai sokeri, jota lisäämällä tai vähentämällä saa aikaan haluttuja vaikutuksia. Se on pikemminkin kuin ilma, jota ilman ei ole elämää, mutta jonka laatu vaihtelee suuresti. Yhteisöllisyydessä juuri laatu vaikuttaa, ei määrä. Se voi ahdistaa tai tarjota perusturvallisuutta, se voi antaa huonoja tai hyviä vertailukohteita, se pitää yllä enemmän tai vähemmän yleispäteviä tapoja ja sääntöjä, se vaikuttaa itsetuntoon ja elämän tarkoitukseen. Runoilijan sanoin: yhteisöön kuuluen en pääty itseeni.

Maaseudun yhteisöllisyyttä koskevassa keskustelussa ja tutkimuksessa on kaksi vastakkaista keskustelutapaa. Henkilökohtaisesti olen osallistunut kumpaankin. Suurin joukoin olemme kylätutkimuksissa surreet paikallisyhteisöjen hajoamista ja osoitelleet sen haitallisia vaikutuksia.  Yhteisön hajoamisen päivittelyn vastapainoksi on puhetta yhteisöllisyyden merkityksen kasvusta. Verkostotalouden ja sosiaalisen pääoman teorioista opimme, kuinka merkittävää on talouden toimijoiden luottamus, yhteiset tavoitteet ja yhteistyökulttuuri. Työpaikoilla yhteisen kulttuurin ja samaistumisen luominen on noussut kehittämiskohteeksi siinä missä varsinaisen ammattitaidon parantaminen. Paikalliset yhteisöt on alettu nähdä kehittämisen ja paikkakunnan vetovoiman tekijöinä. Näissä merkeissähän tätäkin palstaa kirjoitan.

Tärkein muutos paikallisen yhteisön luonteessa on se, että kunkin ihmisen yhteisöllisyys on muuttunut monisäikeiseksi. Ihmiset ovat yhtä aikaa monissa yhteisöissä. Jotkut säikeet meissä ovat paikallisia ja perustuvat arjen läheisyyteen, toiset taas perustuvat intresseihin ja voivat olla vaikka kansainvälisiä. Jossakin yhteisössä hankimme toimeentuloa, toisessa parannamme maailmaa, kolmannessa viihdytämme itseämme, ehkä tunteilemme, iloitsemme tai suremme.

Maaseutupolitiikassa ja paikallisessa toiminnassa ei mielestäni kannata puhua ylipäänsä yhteisöllisyydestä vaan kehittämisyhteisöistä ja niiden erityislaadusta. Tarkemmin katsottuna onnistuneimpien kehittämisen verkostojen ytimessä toimii kehittämisyhteisöjä, jotka toteuttavat pitkäjänteisesti mutta joustavasti omia tavoitteitaan. Ilman tällaisia yhteisöjä verkostossa ei pystytä nopeisiin ja riskialttiisiin päätöksiin. Ilman yhteisöjensä oppimiskykyä verkosto ei selviä epäonnistumisen tai menestyksen käynnistämistä kriiseistä. Ajan kuluessa kehittämisyhteisö pitää yllä oppimista ja jalostaa oppimisen tulokset asiantuntemukseksi.

Jos paikallinen kehittämisyhteisö on heikko, niin projektit hyödyttävät vain harvoja ja aiheuttavat riitoja. Jos se on toimiva, se osaa ratkoa riidat ja sen vetäjillä on jäsenten laaja luottamus ja laajempien joukkojen kunnioitus. Toiminnasta syntyvät edut ja haitat leviävät yhteisön hyväksymällä tavalla.

Paikallisia kehittämisyhteisöjä tarvitaan. Pelkät verkostot ovat liian löyhiä ja projektit liian lyhyitä.

Jukka Oksa, tutkija
www.lammasoja.net